Viimeisen kirjoitelmani pohjalta, tai oikeastaan sen kuvien johdosta sain muutamia kommentteja, että olen läski. Kukaan ei suoranaisesti sanonut, että olisin läski, mutta osasivat kertoa, että poskissani on hieman pyöreyttä ja puhuttiin jopa jonkinsortin vauvarasvasta. No, siitä kimpaatuneena olin viikon tiukkaakin tiukemmalla kahvi/vesi- dieetillä. Tulokset alkoivat näkyä heti muutaman päivän paastoamisen jälkeen: kulku katosi täysin, elämänilo sanoi hyvästit ja jostain kumman syystä tilini meni nollille. Petyin tuloksiin raskaasti ja palasin takaisin entisiin tapoihini ja söin kaksi tukevaa ateriaa, sekä muutaman välipalan päivässä ja kas kummaa, kulku palasi, elämänilo on mitä parahin ja tilikin on plussalla.
Viime torstaina sain pikakomennuksen Vuokattihiihtoon. Matkana 60km, tyylinä vapaa. Luisteluhiihto ei missään nimessä ole mielipuuhaani enkä kovin montaa luisteluhiihtolenkkiä ole tänä talvena sorvannut. Silti ajatus oli niin houkuttava, että pakkohan sitä oli lähteä kokeilemaan.
Sain erään Joensuulaisen kilpahiihtäjättären kilpalankut alle. Side ei sopinut omiin monoihini, joten sain vielä lainamonotkin samaan pakettiin, tosin eri osoitteesta. Vähän hirvitti lähteä hiihtämään 60km ´kisaa´ päivän varoitusajalla. Kyseessä oli vielä määräviikko ja alla oli jo kiitettävästi harjoittelua. Toisaalta voiko parempaa reeniä ollakaan. Ehkä voi, mutta samakos tuo.
Pogostan hiihdosta poiketen lähtöpaikkani oli lähes eturivissä ja alkuvauhti oli sen mukainen. Tosin ensimmäiseen ylämäkeen porukka jäi kuin seisomaan ja valitsin kylmästi ohituskaistan ja pääsin melko kivuttomasti monen hiihtäjän ohi. Vajaan viidentoista kilometrin kohdalla aloin ihmettelemään, kun ukkoa lappaa jokaisessa alamäessä joka puolelta ohi, enkä pysy metriäkään imussa. Aloin mietiskelemään, että mistä moinen johtuu, olihan alla kuitenkin kilpasukset. Harvemmin se vesikelin suksi toimii pakkaskelillä. Kisa käytiin vasta iltapäivän puolella, joten oletimme, että keli menee plussalle, mutta näin ei valitettavasti käynyt. Onneksi kropassani sattui olemaan isommat keuhkot kuin miulla niissä letkoissa olevilla, joissa hiihtelin. Vaaran päälle kivutessa laitoin vähän vauhtia koneeseen ja pääsin melko helposti isosta massasta eroon ja hiihtelinkin melkein kaksikymmentä kilometriä lähes yksin. Fiilis oli aika hyvä, joten pystyin ottamaan välikirejä siellä täällä. Tasaiselle tullessa siirryin taas letkojen hännille peesiavun turvin. Vasta viidenkympin kohdalla alkoi väsy hiipiä kroppaan. Jostain sain kuitenkin vielä ylimääräiset voimat käyttöön ja pääsin jäällä vastatuuleen pumppaamalla karkuun porukalta jonka kanssa olin hetken hiihtänyt. Maalivaatteen ylityksen, tai itseasiassa alituksen jälkeen odottelin isoa tummuutta, mutta olo vai oli ja pysyi hyvänä. Ehken osaa ottaa enää itsestäni kaikkea irti. Toivottavasti pystyn tekemään sen taas oikeissa kisoissa.
Loppuaika oli 3.04.15, sija 61. Myllylälle hävisin reilut 28 minuuttia.
Tulokset
Seuraavana päivänä kävin nautiskelemassa reilut 40km auringonpaisteessa. Olen edelleenkin todella tyytyväinen, etten lähtenyt Italiaan.
Tänäaamuna kävin juoksemassa tonneja hallissa. Oli aika heikko esitys, vaikka viiden vedon keskiarvo olikin jotain 3.08-3.09. Viimeiset määrät on menossa, joten en odottanutkaan mitään kuuhunmenokulkua. Määräkausi loppuu tähän viikkoon ja ensi maanantaina autonnokka suuntaa kohti Åhusin rantadyynejä. Eli sanonta "näkyy reeneissä" muuttuu sanonnaksi "näkyy kisoissa".
Niin ja kirjoituksen ensimmäinen kappale oli pelkkää suunpieksentää. Olen harvinaisen tyytyväinen ulkomuotooni :)
tiistaina 24. maaliskuuta 2009
lauantaina 14. maaliskuuta 2009
Kisaraportti
Aamulla kahvia hörppiessä klo 6.15 pääni synkissä ajatuksissa kelailin milloin olen viimeksi asettanut rintanumeron ja sukset samaan pakettiin. Joskus seitsemän vuotiaana muistelen käyneeni pokkaamassa pystit kotiin Osuuspankin sponsoroimissa Hippohiihdoissa. Taisin päästä ihan pankin kahvittelutiloihin mehustamaan himoittua voittoani kyseisen pankin pikkupomon kanssa. Kävin räpiköimässä Hippohiihtoja ainakin muutamana talvena. Ennen kymmentä ikävuotta oli kuitenkin pakko lopettaa panostus kilpahiihtoon, koska ikätovereilla alkoi olemaan sen luokan välineet, että olin hävinnyt kisan jo kauan ennen lähtömerkin piippausta. Olen ollut ihan tyytyväinen päätökseeni, etten alkanut hiihtää kilpaa. Olen ehkä myös liian pehmeä tähän kuninkuuslajiin, tai köyhä.
Koulujen välisissä kisoissa kävin vielä yhdeksännellä luokalla. Ihan alueen kisoissa asti. Tosin silloin olin jo ymmärtänyt ottaa hiihtokisat vain ja ainoastaan hyvinä hapenottoharjoituksina. Muistan, kun yhdessä oman koulun hiihtokisassa voitin, vaikka suksi irtosi jalasta neljän kilometrin lenkin aikana useamman kerran. Tämänkin "katastrofian" jälkeen olen nauttinut hiihdosta suuresti, mutta vain harjoitusmielessä. Voisin jopa sanoa, että hiihto on paras tapa päästä huipputikkiin. Ainakin minulle.
Tänään hiihdettiin 33. Pogostan hiihto. Matkaa edellisvuosista oli jouduttu lyhentämään kaksi kilometriä syystä tai toisesta, mutta kyllä tuo ´vaivainen´ 51km tuntui ihan riittävän pitältä. Ainakin tällaiselle kuntohiihtäjälle.
Kilpailunumeroni oli 644, joten edestäni starttasi reilut kuusisataa hiihtäjää. Pieneen ränniin, kun ahtautuu 1330 hiihtäjää niin voidaan puhua jopa jonkinsortin pullonkaulailmiöstä. Pääsin näppärästi ulkokautta ohi oman lähtöryhmäni hiihtäjistä, mutta matkanteko tyssäsi jo parinsadanmetrin suihkimisen jälkeen, kun muutaman metrin penkka laittoi porukan seisomaan. Olin saanut ohjeet, kun ensikertalainen olin, että alkumatka täytyy hiihtää reippaasti, jotta pääsee suunnilleen omantasoisten hiihtäjien porukkaan mukaan. Siispä ensimmäiset viisitoista kilometriä tuli tuupattua vilkku päällä säästelemättä energioita. Tuollainen ohittelu ja ladun vieressä tökkiminen kuluttaa aika lailla energiaa. 15km kohdalla tempasin myös ensimmäisen kerran urheilujuomat kitusiin. Juomapisteen jälkeen ladulla alkoi olla hieman harvemmat rivit kuin lähdössä, mutta mistään soolohiihtämisestä ei varsinaisesti voida puhua. Ilmeisesti en osaa tai halua hiihtää porukassa tai ainakaan porukan keskellä, koska minkään porukan vauhti ei tuntunut sopivan minulle. Joko menin heittämällä sellaisten hiihtäjien ohi joiden kilpailunumero oli 200- alkuinen tai suurempi tai vedin letkaa puskien vastatuuleen. Aika harva meni ohitseni niillä sijaluvuilla, toki muutama jamppa, mutta ne kolasin viimeisillä kilometreillä. Pogostan hiihdon profiili on melko tylsä. Alkuun nousua jonkinverran, mutta sitten hakataan tasatyöntöä kilometrikaupalla. Yläkerran voimat ei tunnetusti suunnistajilla ole mitään kuuhunmenotavaraa ja sen sain kokea vajaan 40km kohdalla. Käsistä loppui voimat aivan totaalisesti. Samoilla kilometreillä katosi myös alkumatkasta loistavasti toiminut pito. Viimeinen kymppi oli melko tuskainen, mutta niin se taisi olla muillakin, koska omasta tuskastani huolimatta ei kukaan mennyt ohi. Muutaman metrin nousut, jotka normaalisti ovat läpihuutojuttuja tuntuivat vähintään Isometsännousun kaltaisilta seinämiltä. Maaliintulon jälkeen tuli aikamoinen väsymyspiikki. En pystynyt hetkeen puhumaan kuin ihmiset vaan mongersin jotain hepreaa, kun en jaksanut avata suutani enää. Jalat alkoivat täristä ja meinasin pudota polvilleni, vaikken tietoisesti ottanutkaan kaikkea itsestäni irti. Parikymmentäminuttia kisan jälkeen olo aikoi kuitenkin olla melko siedettävä, jopa hyvä.
Pakko myöntää, että pienen pelon vallassa lähdin hiihtämään 51km kisaa, koska Espanjan leirin mäet tuntuivat edelleen kehossa. Toisaalta harjoittelua on tullut sen verran, että paremmin tämänkaltaiset kärsimysnäytelmät onnistuu kuin rapakuntoiselta. Loppuaika oli 3.02.30, sija 122 ja eroa voittajaan n. 33minuuttia. Aivan loistavavasta reenistähän toi meni.
Maali - Ensimmäinen nousu - Ennen kisaa
Sykekäyrä
Muut KR:n kaverukset lähtivät tänään Italiaan hakemaan maastoaskelta ja ehkä vähän taitoakin siinä sivussa. Aikaisempina vuosina olisin hingunnut itsekin leirille mukaan, mutta tällä kertaa voin rehellisesti sanoa, että oli erittäin hyvä jättää kyseinen leiri väliin. Joensuussa alkaa olemaan nimittäin vuoden parhaat hiihtokelit. Uskon edelleen siihen, että juosta ja suunnistaa ehtii vielä liiankin kanssa. Onhan kausi kuitenkin pitkä kuin nälkävuosi.
Koulujen välisissä kisoissa kävin vielä yhdeksännellä luokalla. Ihan alueen kisoissa asti. Tosin silloin olin jo ymmärtänyt ottaa hiihtokisat vain ja ainoastaan hyvinä hapenottoharjoituksina. Muistan, kun yhdessä oman koulun hiihtokisassa voitin, vaikka suksi irtosi jalasta neljän kilometrin lenkin aikana useamman kerran. Tämänkin "katastrofian" jälkeen olen nauttinut hiihdosta suuresti, mutta vain harjoitusmielessä. Voisin jopa sanoa, että hiihto on paras tapa päästä huipputikkiin. Ainakin minulle.
Tänään hiihdettiin 33. Pogostan hiihto. Matkaa edellisvuosista oli jouduttu lyhentämään kaksi kilometriä syystä tai toisesta, mutta kyllä tuo ´vaivainen´ 51km tuntui ihan riittävän pitältä. Ainakin tällaiselle kuntohiihtäjälle.
Kilpailunumeroni oli 644, joten edestäni starttasi reilut kuusisataa hiihtäjää. Pieneen ränniin, kun ahtautuu 1330 hiihtäjää niin voidaan puhua jopa jonkinsortin pullonkaulailmiöstä. Pääsin näppärästi ulkokautta ohi oman lähtöryhmäni hiihtäjistä, mutta matkanteko tyssäsi jo parinsadanmetrin suihkimisen jälkeen, kun muutaman metrin penkka laittoi porukan seisomaan. Olin saanut ohjeet, kun ensikertalainen olin, että alkumatka täytyy hiihtää reippaasti, jotta pääsee suunnilleen omantasoisten hiihtäjien porukkaan mukaan. Siispä ensimmäiset viisitoista kilometriä tuli tuupattua vilkku päällä säästelemättä energioita. Tuollainen ohittelu ja ladun vieressä tökkiminen kuluttaa aika lailla energiaa. 15km kohdalla tempasin myös ensimmäisen kerran urheilujuomat kitusiin. Juomapisteen jälkeen ladulla alkoi olla hieman harvemmat rivit kuin lähdössä, mutta mistään soolohiihtämisestä ei varsinaisesti voida puhua. Ilmeisesti en osaa tai halua hiihtää porukassa tai ainakaan porukan keskellä, koska minkään porukan vauhti ei tuntunut sopivan minulle. Joko menin heittämällä sellaisten hiihtäjien ohi joiden kilpailunumero oli 200- alkuinen tai suurempi tai vedin letkaa puskien vastatuuleen. Aika harva meni ohitseni niillä sijaluvuilla, toki muutama jamppa, mutta ne kolasin viimeisillä kilometreillä. Pogostan hiihdon profiili on melko tylsä. Alkuun nousua jonkinverran, mutta sitten hakataan tasatyöntöä kilometrikaupalla. Yläkerran voimat ei tunnetusti suunnistajilla ole mitään kuuhunmenotavaraa ja sen sain kokea vajaan 40km kohdalla. Käsistä loppui voimat aivan totaalisesti. Samoilla kilometreillä katosi myös alkumatkasta loistavasti toiminut pito. Viimeinen kymppi oli melko tuskainen, mutta niin se taisi olla muillakin, koska omasta tuskastani huolimatta ei kukaan mennyt ohi. Muutaman metrin nousut, jotka normaalisti ovat läpihuutojuttuja tuntuivat vähintään Isometsännousun kaltaisilta seinämiltä. Maaliintulon jälkeen tuli aikamoinen väsymyspiikki. En pystynyt hetkeen puhumaan kuin ihmiset vaan mongersin jotain hepreaa, kun en jaksanut avata suutani enää. Jalat alkoivat täristä ja meinasin pudota polvilleni, vaikken tietoisesti ottanutkaan kaikkea itsestäni irti. Parikymmentäminuttia kisan jälkeen olo aikoi kuitenkin olla melko siedettävä, jopa hyvä.
Pakko myöntää, että pienen pelon vallassa lähdin hiihtämään 51km kisaa, koska Espanjan leirin mäet tuntuivat edelleen kehossa. Toisaalta harjoittelua on tullut sen verran, että paremmin tämänkaltaiset kärsimysnäytelmät onnistuu kuin rapakuntoiselta. Loppuaika oli 3.02.30, sija 122 ja eroa voittajaan n. 33minuuttia. Aivan loistavavasta reenistähän toi meni.
Maali - Ensimmäinen nousu - Ennen kisaa
Sykekäyrä
Muut KR:n kaverukset lähtivät tänään Italiaan hakemaan maastoaskelta ja ehkä vähän taitoakin siinä sivussa. Aikaisempina vuosina olisin hingunnut itsekin leirille mukaan, mutta tällä kertaa voin rehellisesti sanoa, että oli erittäin hyvä jättää kyseinen leiri väliin. Joensuussa alkaa olemaan nimittäin vuoden parhaat hiihtokelit. Uskon edelleen siihen, että juosta ja suunnistaa ehtii vielä liiankin kanssa. Onhan kausi kuitenkin pitkä kuin nälkävuosi.
perjantaina 13. maaliskuuta 2009
Elokuva-arvostelut
Wanted (United International Picture 2008)
Tiukkaakin tiukempi action- pläjäys Hollywoodin elokuvapajoilta. Wesley Gibson on elämäänsä tympääntynyt saamaton nahjus, joka saa nenilleen niin töissä kuin kotona. Pomo hönkii niskaan kuin yleinen syyttäjä ja paras kaveri käy hoitamassa tyttöystävän miellyttämisen Wesleyn ollessa poissa kotoota. Sankarimme elämä saa kuitenkin yllättävän ja varsin shokeeraavan käänteen, kun hän tapaa Foxin (Angelia Jolie). Tomb Raiderina, sekä ihku Brad Pittin siippana tunnettu Angelina Jolie hoitaa myös kiintiökissan osuuden vähintään kiitettävän arvosanan arvoisesti.
Elokuva tarjoaa aivottomille kaksilahkeisille melko päräyttävän elokuvakokemuksen. Nopeita ja hienoja menopelejä, jäätävän kokoisia, lähes mammuttimaisen luokituksen omaavia paukkurautoja, sekä aivotoiminnan lamauttavia erikoistehosteita stuntteineen. Kieli on myös hyvin karkeaa ja epäkorrektia, joka nostaa kehon adrenaliinitason entistä korkeammalle.
Kaiken kaikkiaan Wanted tarjoaa erittäin nautinnollisen kaksituntisen. Elokuva jyskyttää eteenpäin tiukkaakin tiukempien kohtausten voimalla jättäen hivenen onton juonen varjoonsa.
Viisi tähteä *****
Rööperi (Nordisk Films, 2009)
Taattua suomalaista synkkyyttä periaatteella "kaikki menee loppujen lopuksi päin persettä", sekä ajatusmallilla "mikäli naama ei miellytä, ei muuta kuin tyrpaan vaan". Samuli Edelman tekee jälleen hiuksetnostattavan roolisuorituksen Tomppana, Rööperin kinginä. Tompan ansioluettelosta löytyy kaikkea aina pornokauppiaasta perussuomalaiseen konnaan, jonka repertuaariin kuuluu perus trokaaminen ja huumeet.
Elokuvaa voi verrata mm. Varekseen ja Raidiin, jossa suorapuheisuutta ei kaihdeta ja asiat saadaan takaisin oikeaan järjestykseen nyrkein. Verbaalinen suorittaminen on kyseisessä elokuvassa avanasemassa. Nerokkaat sanankäänteet, sekä naurulihakset rampauttavat ´lausahdukset´ laittavat katsojan kiemurtelemaan penkillään hihityskohtauksen voimistuessa lähes vaaralliseksi.
Rööperi vie katsojan vanhaan Helsinkiin, jossa rikollisuus kukoistaa kuin tienvarren rentunruusut kesäaikaan. Katsoja tempautuu joka solullaan mukaan jännittävään juoneen ja saan olon tuntumaan siltä kuin olisi osa elokuvaa. Todella varma valinta, jos kaipaa perushyvää elokuvaa ilman turhia Hollywood kikkailuja tai monsterbudjetilla sorvattuja erikoistehosteita. Loistavaa matskua.
Viisi tähteä *****
Pogostan hiihto, traileri (Ilomantsin Urheilijat 2009)
Selkäpiitä karmivaa kauhua. Todella aidon ja realistisen näköistä materiaalia ilman trikkikuvausta. Näyttelijäsuoritukset hipovat Oscarpatsaan arvoista eläytymistä ja tunnetta. Näyttelijöiden kasvoille vääntynyt tuska tuntuu niin aidolta, että heikko(kuntoisten)hermoisten on parempi jättää tämä horrorin mestariteos kokonaan pois ohjelmistosta tai katsoa raina vahvan sydänlääkityksen vaikutuksessa.
Vajaat kolme tuntia kestävän kärsimysnäytelmän aikana mieli tyhjenee kauniista ja positiivisista ajatuksista kokonaan ja tilalle saapuu absoluuttinen mielenpimeys ja itsetuhoisat ajatukset. Elokuvan jälkeen olo on kuin suurilla voittajilla ja elämänhalu alkaa hiipimään hiljalleen takaisin utuiseen ja vielä hivenen pelokkaaseen mieleen. Lipun hinta maksaa itsenä takuuvarmasti takaisin, jopa moninkertaisena.
Seitsemän (kuolemansyntiä) tähteä *******
Tiukkaakin tiukempi action- pläjäys Hollywoodin elokuvapajoilta. Wesley Gibson on elämäänsä tympääntynyt saamaton nahjus, joka saa nenilleen niin töissä kuin kotona. Pomo hönkii niskaan kuin yleinen syyttäjä ja paras kaveri käy hoitamassa tyttöystävän miellyttämisen Wesleyn ollessa poissa kotoota. Sankarimme elämä saa kuitenkin yllättävän ja varsin shokeeraavan käänteen, kun hän tapaa Foxin (Angelia Jolie). Tomb Raiderina, sekä ihku Brad Pittin siippana tunnettu Angelina Jolie hoitaa myös kiintiökissan osuuden vähintään kiitettävän arvosanan arvoisesti.
Elokuva tarjoaa aivottomille kaksilahkeisille melko päräyttävän elokuvakokemuksen. Nopeita ja hienoja menopelejä, jäätävän kokoisia, lähes mammuttimaisen luokituksen omaavia paukkurautoja, sekä aivotoiminnan lamauttavia erikoistehosteita stuntteineen. Kieli on myös hyvin karkeaa ja epäkorrektia, joka nostaa kehon adrenaliinitason entistä korkeammalle.
Kaiken kaikkiaan Wanted tarjoaa erittäin nautinnollisen kaksituntisen. Elokuva jyskyttää eteenpäin tiukkaakin tiukempien kohtausten voimalla jättäen hivenen onton juonen varjoonsa.
Viisi tähteä *****
Rööperi (Nordisk Films, 2009)
Taattua suomalaista synkkyyttä periaatteella "kaikki menee loppujen lopuksi päin persettä", sekä ajatusmallilla "mikäli naama ei miellytä, ei muuta kuin tyrpaan vaan". Samuli Edelman tekee jälleen hiuksetnostattavan roolisuorituksen Tomppana, Rööperin kinginä. Tompan ansioluettelosta löytyy kaikkea aina pornokauppiaasta perussuomalaiseen konnaan, jonka repertuaariin kuuluu perus trokaaminen ja huumeet.
Elokuvaa voi verrata mm. Varekseen ja Raidiin, jossa suorapuheisuutta ei kaihdeta ja asiat saadaan takaisin oikeaan järjestykseen nyrkein. Verbaalinen suorittaminen on kyseisessä elokuvassa avanasemassa. Nerokkaat sanankäänteet, sekä naurulihakset rampauttavat ´lausahdukset´ laittavat katsojan kiemurtelemaan penkillään hihityskohtauksen voimistuessa lähes vaaralliseksi.
Rööperi vie katsojan vanhaan Helsinkiin, jossa rikollisuus kukoistaa kuin tienvarren rentunruusut kesäaikaan. Katsoja tempautuu joka solullaan mukaan jännittävään juoneen ja saan olon tuntumaan siltä kuin olisi osa elokuvaa. Todella varma valinta, jos kaipaa perushyvää elokuvaa ilman turhia Hollywood kikkailuja tai monsterbudjetilla sorvattuja erikoistehosteita. Loistavaa matskua.
Viisi tähteä *****
Pogostan hiihto, traileri (Ilomantsin Urheilijat 2009)
Selkäpiitä karmivaa kauhua. Todella aidon ja realistisen näköistä materiaalia ilman trikkikuvausta. Näyttelijäsuoritukset hipovat Oscarpatsaan arvoista eläytymistä ja tunnetta. Näyttelijöiden kasvoille vääntynyt tuska tuntuu niin aidolta, että heikko(kuntoisten)hermoisten on parempi jättää tämä horrorin mestariteos kokonaan pois ohjelmistosta tai katsoa raina vahvan sydänlääkityksen vaikutuksessa.
Vajaat kolme tuntia kestävän kärsimysnäytelmän aikana mieli tyhjenee kauniista ja positiivisista ajatuksista kokonaan ja tilalle saapuu absoluuttinen mielenpimeys ja itsetuhoisat ajatukset. Elokuvan jälkeen olo on kuin suurilla voittajilla ja elämänhalu alkaa hiipimään hiljalleen takaisin utuiseen ja vielä hivenen pelokkaaseen mieleen. Lipun hinta maksaa itsenä takuuvarmasti takaisin, jopa moninkertaisena.
Seitsemän (kuolemansyntiä) tähteä *******
sunnuntaina 1. maaliskuuta 2009
Leirielämää
Kausi on sitten epävirallisesti polkaistu käyntiin. Tänään nähtiin ennennäkemättömän kova taistelu jossain Barcelonan liepeillä. Kaksi sahapölkkyä antoi kaikkensa neljän sukkaparin eteen. Kuten yleensä, kova työ palkittiin, ja ruhtinaallisesti. Reilu voitto seurakaveristani laittoi hymyn pöhöttyneeseen naamariini.
Päivät Tölkkölässä menee normaaliin tapaan melko rauhallisesti. Aamulla ei heräämisen kanssa varsinaisesti pidetä kiirettä eikä reeninen välissä saada aikaiseksi mitään, ei edes ruokaa, mikä hivenen tuntuu oudolta, kun on tottunut syömään kuin työhevonen neljä kertaa päivässä.
Ajattelin ennen reissua tuupata tänne pientä matkastooria, mutta turha tänne on mitään tyhjiä tarinoita laittaa. Ei ole siis mitään sanottavaa. Tai saattaisi olla, muttei ne kuullu teille!
Pikku kisa, punaisella Tommin eriävät reitinvalinnat
Tulokset
Päivät Tölkkölässä menee normaaliin tapaan melko rauhallisesti. Aamulla ei heräämisen kanssa varsinaisesti pidetä kiirettä eikä reeninen välissä saada aikaiseksi mitään, ei edes ruokaa, mikä hivenen tuntuu oudolta, kun on tottunut syömään kuin työhevonen neljä kertaa päivässä.
Ajattelin ennen reissua tuupata tänne pientä matkastooria, mutta turha tänne on mitään tyhjiä tarinoita laittaa. Ei ole siis mitään sanottavaa. Tai saattaisi olla, muttei ne kuullu teille!
Pikku kisa, punaisella Tommin eriävät reitinvalinnat
Tulokset
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
