Loppukesän helmi

Paluu etelään Utsjoelta oli masentavan karu viikon nautiskelun jälkeen. Avotunturi vaihtui perus itäsuomalaiseen pusikkoon, itikat vaihtuivat peltilehmiin ja porotytöt aivan tuikitavallisiin joensuulaispissiksiin. Mennään kuitenkin hieman ajassa taaksepäin.

Kainuun rastiviikon jälkeen palattiin niin sanoitusti sorvin ääreen tekemään sitä kuuluisaa perustyötä, joka jäi keväällä ja alkukesällä tekemättä. Kaikenlaista riplausta ja kikkailua on pyritty välttämään viimeiseen asti, koska suomalainen suunnistajahan ei varsinaisesti ole tunnettu minään harjoittelun Kauno Saarena. Eli perusasiat kunniaan kuvia kumartamatta.

Tour de Francen innoittamana myös vanha kunnon Peugeot- merkkinen maantiekiitäjäni sai niellä möykkyistä asfalttia ja vähän hiekkaakin parin viikon aikana lähes 450 kilometriä. Ei aivan Tourin pituisia etappeja, mutta pidettäköön tuota paria viikkoa varjotourina. Mikäs sen makoisampaa kuin sotkea munamankelilla menemään, kun aurinko paistaa ja kevyt myötävire puhaltelee selkään.

Edellisessä jutussa mainittiin yksi kauden ehdottomasti kovatasoisimmista ja miksei rankimmista karkeloista, O-tourista. Kyseessä oli siis etappityyppinen huumorihenkinen kilpailu, joka yllätys yllätys muotoutui tiukkaakin tiukemmaksi kilpailuksi heti ensimmäisistä etapeista alkaen. Kaiken kaikkiaan päivään mahtui neljätoista etappia alle yhden kilometrin tuuppauksesta puolentoista kilometrin rykäisyyn. Mukaan mahtui myös kolme sprinttiä ja nokkimisjärjestys määrättiin viimeisen etapin takaa-ajossa. Kokonaisuudessaan matkaa kertyi reilut 19km ja aikaa 1.36h. Tiukan päivän kruunasi seuraavan päivän kevyt/kevyehkö matkustus Ivaloon. Jonkunasteisesta hapokkuudesta voitiin puhua.

Keväällä sain kunniatehtäväksi suunnitella Tunturisuunnistuksen radat. Alku oli jokseenkin nihkeää, koska Ocadin käyttö ei ennen projektia ollut niin sanoitusti lapasessa. Yllätyksenä todettakoon, että jopa minä, tietokonekäytön universaali tumpelo oppi käyttämään kyseista karttaohjelmaa. Kokemustahan minulla ei myöskään ollut ratamestarin työstä, joten en oikein tiennyt mitä oli luvassa, mutta näin jälkikäteen voisin väittää, että kyseisen kilpailun laatiminen saattaa olla fyysisesti hivenen haastavampaa kuin peruskansallisten järjestäminen. Ainakin rastienviennin osalta.



Tällä kertaa ratamestarit eivät vieneet maastoon pelkkiä lappuja vaan koko hoidon eli rastipukin (tässä tapauksessa n.3kg metalliputken), leimasimet ja rastiliput. Viimeksi olin kantanut rinkkaa vajaa vuosi sitten armeijan harmaissa, joten kevyt pelkotila väreilu ilmassa. Toisaalta pelkoa helpotti tieto siitä, että sissiteltta ja rynnäkkökivääri oli tiputettu tylysti pois tavaralistalta. Samoin kamiina. Peruspäivä alkoi siinä yhdeksän aikaan aamupalalla ja Tenojokea keittiönikkunasta ihastelemalla. Rauhan rikkoi kuitenkin kymmenkunta venekuntaa rantamme edustalla, jotka epätoivoisesti yrittivät naruttaa kuuluisaa Tenonlohea Rapalaansa. Väliin on todettava, ettei Teno ainakaan aivan täynnä jalokalaa ole, koska uimaan mahtui varsin hyvin. Ja jos itse kala olisin niin tuskin viihtyisin aivan niin koleassa vedessä. Puoleen päivään saakka säädettiin kaikenlaista kisäjärjestelyihin kuuluvaa, kuten nitojan korjaamista ja sen sellaista. Iltapäivä ja ilta vietettiin hyvin tiiviisti ylhäällä tunturissa tiputellen lippuja sinne tänne. Parhaimmillaan kuuteen tuntiin mahtui yli kymmenen rastia, huonoimmillaan kuusi. En tiedä miten normikisoissa homma hoituu, mutta tässä tapauksessa reilun neljänkymmenen rastin vientiin joutua tarpomaan n. 90km viiteen päivään :)



Kaiken kaikkiaan Lapinreissu oli ylivoimaista priimaa. Kelit olivat kohdillaan, majoitus mitä parhain ja nyt pitäisi ainakin ala-alueiden olla enemmän kuin kunnossa. Ennen reissua olin suunnitellut suunnistusreenejä Ivalo-Utsjoki- akselin parhaisiin maastoihin, mutta kuten arvata saattaa, aikaa ja ennen kaikkea jaksamista ei paljoa ollut jäljellä kuuden tunnin settien jälkeen. Onneksi edes Sovintovaaran ehti käydä kujuilemassa ties monettako kertaa, mutta aina se vaan sytyttää. Pidän kyseista maastoa yhtenä hienoimmista maastoista jossa olen koskaan juossut.


Maailman nerokkain huussi!

Jokaiselle Tunturisuunnistukseen aikovalle voin luvata, että kilpailusta tulee ikimuistoinen. Itse olen varsin harmissani, kun en pääse itse juoksemaan, joten fiilistelkää minukin puolesta.


Sovintovaara

Petronkangas

Huhus