Kisaraportti

Aamulla kahvia hörppiessä klo 6.15 pääni synkissä ajatuksissa kelailin milloin olen viimeksi asettanut rintanumeron ja sukset samaan pakettiin. Joskus seitsemän vuotiaana muistelen käyneeni pokkaamassa pystit kotiin Osuuspankin sponsoroimissa Hippohiihdoissa. Taisin päästä ihan pankin kahvittelutiloihin mehustamaan himoittua voittoani kyseisen pankin pikkupomon kanssa. Kävin räpiköimässä Hippohiihtoja ainakin muutamana talvena. Ennen kymmentä ikävuotta oli kuitenkin pakko lopettaa panostus kilpahiihtoon, koska ikätovereilla alkoi olemaan sen luokan välineet, että olin hävinnyt kisan jo kauan ennen lähtömerkin piippausta. Olen ollut ihan tyytyväinen päätökseeni, etten alkanut hiihtää kilpaa. Olen ehkä myös liian pehmeä tähän kuninkuuslajiin, tai köyhä.

Koulujen välisissä kisoissa kävin vielä yhdeksännellä luokalla. Ihan alueen kisoissa asti. Tosin silloin olin jo ymmärtänyt ottaa hiihtokisat vain ja ainoastaan hyvinä hapenottoharjoituksina. Muistan, kun yhdessä oman koulun hiihtokisassa voitin, vaikka suksi irtosi jalasta neljän kilometrin lenkin aikana useamman kerran. Tämänkin "katastrofian" jälkeen olen nauttinut hiihdosta suuresti, mutta vain harjoitusmielessä. Voisin jopa sanoa, että hiihto on paras tapa päästä huipputikkiin. Ainakin minulle.

Tänään hiihdettiin 33. Pogostan hiihto. Matkaa edellisvuosista oli jouduttu lyhentämään kaksi kilometriä syystä tai toisesta, mutta kyllä tuo ´vaivainen´ 51km tuntui ihan riittävän pitältä. Ainakin tällaiselle kuntohiihtäjälle.

Kilpailunumeroni oli 644, joten edestäni starttasi reilut kuusisataa hiihtäjää. Pieneen ränniin, kun ahtautuu 1330 hiihtäjää niin voidaan puhua jopa jonkinsortin pullonkaulailmiöstä. Pääsin näppärästi ulkokautta ohi oman lähtöryhmäni hiihtäjistä, mutta matkanteko tyssäsi jo parinsadanmetrin suihkimisen jälkeen, kun muutaman metrin penkka laittoi porukan seisomaan. Olin saanut ohjeet, kun ensikertalainen olin, että alkumatka täytyy hiihtää reippaasti, jotta pääsee suunnilleen omantasoisten hiihtäjien porukkaan mukaan. Siispä ensimmäiset viisitoista kilometriä tuli tuupattua vilkku päällä säästelemättä energioita. Tuollainen ohittelu ja ladun vieressä tökkiminen kuluttaa aika lailla energiaa. 15km kohdalla tempasin myös ensimmäisen kerran urheilujuomat kitusiin. Juomapisteen jälkeen ladulla alkoi olla hieman harvemmat rivit kuin lähdössä, mutta mistään soolohiihtämisestä ei varsinaisesti voida puhua. Ilmeisesti en osaa tai halua hiihtää porukassa tai ainakaan porukan keskellä, koska minkään porukan vauhti ei tuntunut sopivan minulle. Joko menin heittämällä sellaisten hiihtäjien ohi joiden kilpailunumero oli 200- alkuinen tai suurempi tai vedin letkaa puskien vastatuuleen. Aika harva meni ohitseni niillä sijaluvuilla, toki muutama jamppa, mutta ne kolasin viimeisillä kilometreillä. Pogostan hiihdon profiili on melko tylsä. Alkuun nousua jonkinverran, mutta sitten hakataan tasatyöntöä kilometrikaupalla. Yläkerran voimat ei tunnetusti suunnistajilla ole mitään kuuhunmenotavaraa ja sen sain kokea vajaan 40km kohdalla. Käsistä loppui voimat aivan totaalisesti. Samoilla kilometreillä katosi myös alkumatkasta loistavasti toiminut pito. Viimeinen kymppi oli melko tuskainen, mutta niin se taisi olla muillakin, koska omasta tuskastani huolimatta ei kukaan mennyt ohi. Muutaman metrin nousut, jotka normaalisti ovat läpihuutojuttuja tuntuivat vähintään Isometsännousun kaltaisilta seinämiltä. Maaliintulon jälkeen tuli aikamoinen väsymyspiikki. En pystynyt hetkeen puhumaan kuin ihmiset vaan mongersin jotain hepreaa, kun en jaksanut avata suutani enää. Jalat alkoivat täristä ja meinasin pudota polvilleni, vaikken tietoisesti ottanutkaan kaikkea itsestäni irti. Parikymmentäminuttia kisan jälkeen olo aikoi kuitenkin olla melko siedettävä, jopa hyvä.

Pakko myöntää, että pienen pelon vallassa lähdin hiihtämään 51km kisaa, koska Espanjan leirin mäet tuntuivat edelleen kehossa. Toisaalta harjoittelua on tullut sen verran, että paremmin tämänkaltaiset kärsimysnäytelmät onnistuu kuin rapakuntoiselta. Loppuaika oli 3.02.30, sija 122 ja eroa voittajaan n. 33minuuttia. Aivan loistavavasta reenistähän toi meni.



Maali - Ensimmäinen nousu - Ennen kisaa


Sykekäyrä

Muut KR:n kaverukset lähtivät tänään Italiaan hakemaan maastoaskelta ja ehkä vähän taitoakin siinä sivussa. Aikaisempina vuosina olisin hingunnut itsekin leirille mukaan, mutta tällä kertaa voin rehellisesti sanoa, että oli erittäin hyvä jättää kyseinen leiri väliin. Joensuussa alkaa olemaan nimittäin vuoden parhaat hiihtokelit. Uskon edelleen siihen, että juosta ja suunnistaa ehtii vielä liiankin kanssa. Onhan kausi kuitenkin pitkä kuin nälkävuosi.