Kyllä kiitos, sanoi Kalle Keituri

Jaaha. Nykyään yksikään suosikki bloginpitäjistäni ei enää päivittele juttuja. Ja mikä pahinta suurin suosikkini on heittänyt hanskat tiskiin, veivannut valkoisen lipun salkoon ja sulkenut bloginsa. Voi tätä murheen päivää. No, onneksi on vielä joitain hauskan elämän rippeitä jäljellä, kuten työt ja ihana suomalainen talvimaisema. Varsinkin tuo kiva pikku elementti nimeltä jää!

Jäässä ei sinänsä mitään vikaa ole. Itsekin välillä sellaisessa ikiroudassa ajelen, että oksat helvettiin. Jäillä saa myös suosikkijuomansa näppärästi optimaaliseen lämpötilaan, sekä yksi suosikkiharrastuksistani, rusettiluistelu, ei onnistuisi ilman tätä veden olomuotoa.

Mutta sen verran risuja voisin jäälle antaa, että juokseminen, ja varsinkin kovaa juokseminen jäisellä ja liukkaalla alustalla on melkoista touhua. Voidaan puhua jopa persepaskasta asian täydellisessä merkityksessä. Tänään se tuli taas todettua, kun reeniohjelmassani seisoi tv-kova.

Tarkoituksena oli juosta Kalevan Rastin testijuoksulenkki muutaman kerran ympäri, mutta kun kelit meni melko huonoiksi ja kyseinen lenkki sijaitsee korven keskellä eikä talvikunnossapidollakaan kuuhun mennä niin reenipaikkaa oli pakko muuttaa. Sen verran Joensuussa pidetään huolta kevyenliikenteenväylistä, että Linnunlahti-Noljakka-sektori oli suht asiallisessa kunnossa. Liekko syynä se, että eräs 3000m esteiden Euroopanmestari pitää majaansa sillä suunnalla. Tiedä häntä, mutta kyllähän samainen jamppa vastaan Marjalan kohdilla liukasteli.

Alkuperäinen suunnitelma oli juosta tunti siinä aerobisen kynnyksen tuntumassa. Samalla periaatteella ollaan joka lauantai kuukauden ajan paukutettu. Nykyään menee niinkin hienosti, että henkilökohtainen toppatakkimieheni oli reenipaikalla ja esitti oman mielipiteensä, että yrittäisin rimpuilla vain 10km, koska tie tosiaan oli melko liukkaassa ja huonossa kunnossa. Annoin puolikkaan ajatuksen asialle, mutta päätin kuitenkin tyhmässä mielessäni suorittaa reenin juurikin sillä tavalla kuin olin suunnitellut, kertomatta siitä iskälle. Vetelin rennon reipasta löpsyttelyä 40 minuuttia, jonka jälkeen nostin vauhtia jonkun verran ja, kun kolmisen kilometriä oli matkaa maaliin nostin vauhdin lähelle anakynnystä, koska jokaisen askeleen lipsahdus oli nostattanut "ärsytyskäyräni" sen verran punaiselle. Samalla hylkäsin alkuperäisen reittisuunnitelman ja juoksin loppumatkan ladulla, jossa kenkä puri kohtuullisen hyvin. Aika onnistunut reeni, vaikka yksin tällaisten harjoituksien puurtaminen onkin aika tukalaa - läski 16km/n. 60min.

Olisin sitä mieltä, että talvi saisi tulla takaisin. Neljä hiihtolenkkiä ehdin käydä sivakoimassa ennen helleaaltoa ja vesisadetta. Normaalista poiketen ensimmäiset hiihtokerrat oli varsin hauskoja. Tavallisia ensimmäisten hiihtojen jalkapohjakramppeja ei ollut juuri ollenkaan ja tekniikkakin oli lähes parasta johon pystyn. Tosin se ei ole mitään maailman kauneinta, ehkä euroopan, en tiä.

Pohkeet on kyllä nyt niin jökissä, että on pakko mennä sitkoilemaan ladulle illalla. Makso mitä maksoi. Tuskin antaa luistoa, saati nautintoa, mutta mitä väliä. Hauskaa se silti on porukassa sadatella väärää voitelua ja huonoja keuhkoja, kun tiedossa on tortillaillallinen. Itse asiassa taitaa tulla vaihtoehtoinen lauantai-ilta. Alkaahan rospuuttokausi olemaan lopussa, luojan kiitos!