Anto sitten sellaisen. Kirjoitin eilen, että suunnistamalla nämä kisat ratkaistaan eikä niinkään juoksemalla. No, niinhän siinä tänään kävi. Suunnistin kuin pullopersesika.
Alku sujui ilman virheitä ja suunnistus oli kaukana edessä hyvän näkyvyyden ansiosta. Rastille numero viisi saakka suunnistus oli melko yksinkertaista eikä suurempia reitinvalintoja ollut tarjolla. Oli oikeastaan sama miltä puolen taloa kiersi. Hävisin välien nopeimmille muutamaa sekuntia järjestään, mutta mitään ei missään nimessä oltu ratkaistu. Rastiväli 5-6 oli oikeastaan ensimmäinen väli, jossa joutui oikeasti miettimään reitinvalintaa. En oikein keksinyt mitään viisasta niin päätin runnoa mahdollisemman lähellä viivaa. Itseasiassa kutosrastilla olin 14. ainoastaan kolme sekuntia kisan lopullista voittajaa perässä. Kaikki oli vielä mahdollista. No, se ilo loppui jo heti seuraavalla välillä, kun vetelin kunnolla soiroon häviten rastivälin nopeimmalle 25 sekuntia. Seuraavalla välillä vielä 16 sekuntia käkeen ja homma alkoi masentaa. Toisaalta en mie siihen vielä luovattanut vaan jatkoin hyvää vauhtia ja yritin keräillä suunnistuksenrippeitä. Seuraavat välit meni suht asiallisesti, kunnes koko suoritus romahti rastille numero 12. En tällekään välille keksinyt mitään kuuhunmentävää reitinvalintaa vaan päätin kiskoa suoraan. Luulen, että ajattelemani valinta olisi ollut nopein, mikäli mäen päällä menevä pikku polku olisi löytynyt. Kai se polku siellä oli, koska karttaan se ainakin oli painettu, mutta minun silmiini se ei osunut, ei sitten millään. Ihmettelin sitä aikani, kunnes tulin pienen aidan reunaan ja sitten leviteltiinkin karttaa oikein urakalla. Ei nimittäin tahtonut millään löytyä pientä aidanpoikasta sitlä seudulta karttaa, missä oletin haahuilevani. Paikalla seisominen tuntui ikuisuudelta. Loppujen lopuksi oli pakko uskoa, että tämä pienen pieni aita on ylitsepääsemättömäksi aidaksi merkattu pätkä ja vihdoin pääsin työntämään identtini vastapalikkaan. Loppu nyt oli simppeliä suunnistusta. Metsäistä sellaista. Loppuväleillä potkaisin sääreni vielä kiveen ja sain aikaan melko syvän haavan ja Hernis sai taas hommia.
Luojan kiitos, ettei sprintti ollut päämatkani. Oikeastaan olen sitä mieltä, että teki ihan hyvää suunnistaa kuin persereikä. Väliajoista kuitenkin näkee, ettei ne muut nyt niin kovaa mene. Toisaalta tiesinhän sen jo ennen kisaa. Muistaakseni Tero Föhrkin sakkasi viime vuoden MM- sprintin, mutta silti hänellä oli kotiinviemisinä kaksi mitalia; hopea ja pronssi. Niin ja ei tämä sprintti missään nimessä mikään "normaali katastrofi" ollut. Mielestäni muutamat suomalaiset juoksivat erittäin hyvin suhteessa siihen kuinka vähän tälläisiä kisoja Suomalaiset juniorit ovat juosseet. Nyt kisat on avattu, mutta oikeat kilpailut ovat vielä edessä...
Alku sujui ilman virheitä ja suunnistus oli kaukana edessä hyvän näkyvyyden ansiosta. Rastille numero viisi saakka suunnistus oli melko yksinkertaista eikä suurempia reitinvalintoja ollut tarjolla. Oli oikeastaan sama miltä puolen taloa kiersi. Hävisin välien nopeimmille muutamaa sekuntia järjestään, mutta mitään ei missään nimessä oltu ratkaistu. Rastiväli 5-6 oli oikeastaan ensimmäinen väli, jossa joutui oikeasti miettimään reitinvalintaa. En oikein keksinyt mitään viisasta niin päätin runnoa mahdollisemman lähellä viivaa. Itseasiassa kutosrastilla olin 14. ainoastaan kolme sekuntia kisan lopullista voittajaa perässä. Kaikki oli vielä mahdollista. No, se ilo loppui jo heti seuraavalla välillä, kun vetelin kunnolla soiroon häviten rastivälin nopeimmalle 25 sekuntia. Seuraavalla välillä vielä 16 sekuntia käkeen ja homma alkoi masentaa. Toisaalta en mie siihen vielä luovattanut vaan jatkoin hyvää vauhtia ja yritin keräillä suunnistuksenrippeitä. Seuraavat välit meni suht asiallisesti, kunnes koko suoritus romahti rastille numero 12. En tällekään välille keksinyt mitään kuuhunmentävää reitinvalintaa vaan päätin kiskoa suoraan. Luulen, että ajattelemani valinta olisi ollut nopein, mikäli mäen päällä menevä pikku polku olisi löytynyt. Kai se polku siellä oli, koska karttaan se ainakin oli painettu, mutta minun silmiini se ei osunut, ei sitten millään. Ihmettelin sitä aikani, kunnes tulin pienen aidan reunaan ja sitten leviteltiinkin karttaa oikein urakalla. Ei nimittäin tahtonut millään löytyä pientä aidanpoikasta sitlä seudulta karttaa, missä oletin haahuilevani. Paikalla seisominen tuntui ikuisuudelta. Loppujen lopuksi oli pakko uskoa, että tämä pienen pieni aita on ylitsepääsemättömäksi aidaksi merkattu pätkä ja vihdoin pääsin työntämään identtini vastapalikkaan. Loppu nyt oli simppeliä suunnistusta. Metsäistä sellaista. Loppuväleillä potkaisin sääreni vielä kiveen ja sain aikaan melko syvän haavan ja Hernis sai taas hommia.
Luojan kiitos, ettei sprintti ollut päämatkani. Oikeastaan olen sitä mieltä, että teki ihan hyvää suunnistaa kuin persereikä. Väliajoista kuitenkin näkee, ettei ne muut nyt niin kovaa mene. Toisaalta tiesinhän sen jo ennen kisaa. Muistaakseni Tero Föhrkin sakkasi viime vuoden MM- sprintin, mutta silti hänellä oli kotiinviemisinä kaksi mitalia; hopea ja pronssi. Niin ja ei tämä sprintti missään nimessä mikään "normaali katastrofi" ollut. Mielestäni muutamat suomalaiset juoksivat erittäin hyvin suhteessa siihen kuinka vähän tälläisiä kisoja Suomalaiset juniorit ovat juosseet. Nyt kisat on avattu, mutta oikeat kilpailut ovat vielä edessä...
0 kommenttia:
Lähetä kommentti